Unelmien koulu

 

 

Mediassa uutisoidaan oppimistulosten laskusta. Opettajana on helppo ymmärtää ilmiön syitä. Vain muutamia mainitakseni uskon vaikutusta olevan ennen kaikkea sillä, että elämä on muuttunut lyhytjänteiseksi mielihyvän tavoitteluksi.

Puhelin ja sovellukset vievät aikaamme, koukuttavat varsinkin lapsia ja nuoria. Monet lapset ja nuoret nukkuvat liian vähän ja istuvat liian paljon. Motoriikan kehittyminen jää vajaaksi ja se vaikuttaa myös muuhun oppimiseen. Laitteet vievät tilaa kasvokkain tapahtuvalta vuorovaikutukselta.

Kirjojen ja muiden pitkien tekstien lukeminen on vähentynyt, eivätkä lapset saa malliesimerkkejä lukevista aikuisista kun aikuisillakin on usein kirjan sijaan puhelin kädessä. Keskittymiskyky on suurella osalla lapsista jo niin huono, että koulussa esimerkiksi yhden sivun kirjoitelma a4-kokoiseen vihkoon on liian suuri vaatimus 5. luokkalaiselle.

Olen pitkään pyöritellyt mielessäni tekstiä Unelmien koulusta. Kirjoitin tekstin nyt ottaakseni kantaa mediassa käytävään keskusteluun omalla tavallani. Keskityn Unelmien koulussa enimmäkseen siihen, miten toivoisin asioiden olevan sen sijaan, että kuvaan ongelmia. Olisi kiva saada tästä tekstistä palautetta. Resonoiko vai herättääkö vastustusta? Kirjoita sähköpostia tai laita viestiä somessa.

 

Fyysiset tilat

Olen ollut töissä monissa eri kouluissa, ja oman kokemukseni pohjalta sanon, että solumuotoinen koulurakennus on toimivin. Pitkät käytävät ovat pitkiä varsinkin silloin, kun oppilas on hukassa tai käytävän viimeisessä sopukassa on vaaratilanne. Pitkät käytävät ovat myös epäkäytännöllisiä: ne hukkaavat paljon tilaa ja ne antavat mahdollisuuden siihen, että jonkun luokkatilan ohi kulkee 5 kertaa tunnin sisään oppilasryhmä kerrallaan matkalla syömään. Hälinä on taattua.

Toisaalta kouluissa tarvitaan muunneltavuutta ja myös pieniä tiloja. Solumuotoiset koulut antavat tähänkin mahdollisuuksia. Solussa voi olla vaikka 4-5 isoa luokkahuonetta, pienempiä tiloja ja solun keskiosa voi olla muunneltava tarpeiden mukaan. Muutama äänieristävä työskentelykoppi (isompi ja pienempi) solussa toisi paljon mahdollisuuksia.

Unelmieni koulussa olisi hyvä sisäilma ja mieluiten ehkä hirsiseinät. Siellä olisi eläviä kasveja tuomassa happirikasta ilmaa ja hyvän akustiikan ansiosta hälinä olisi minimaalista. Sekä oppilaiden että opettajien hyvinvointia ajatellen olisi muutamia hiljaisia tiloja, joissa voisi olla turvallisesti omissa ajatuksissa, ilman vuorovaikutuksen vaatimuksia. Aikuisten hiljaisessa tilassa voisi olla Neurosonic-patja ja mahdollisuus joogata/venytellä hyppytunnin aikana.

Koulun piha olisi lapsille ja nuorille turvallinen ja inspiroiva. Siellä olisi tilaa leikkiä ja pelata, mutta myös metsäistä, epätasaista maastoa, jossa leikkiessä ja juostessa kehon koordinaatio kehittyy huomaamatta.

 

Koulun koko

Olen ollut myös erikokoisissa kouluissa töissä. Koko perusasteen kattava kaksisarjainen koulu on ollut niistä miellyttävin opettajan näkökulmasta. Kollegoita on enemmän kuin kyläkoulussa, mutta toisaalta kaikki pystyy tuntemaan henkilökohtaisesti eli ei satamäärin. Oppilaat voi tuntea kasvoilta, ja suuren osan nimeltäkin. 

Koulussa, jossa työskentelin, meitä oli useampi luokanopettaja, jotka olimme myös aineenopettajia. Olin aamupäivän oman luokan kanssa ja siirryin iltapäiväksi yläkoulun puolelle opettamaan (ei tietenkään joka päivä). Niinpä tunsin itsekin kaikki yläkoululaiset, vaikka oma luokkani oli alkuopetuksen luokka. Se oli rikkautta! Esimerkiksi kieltenopettajat olivat yhteisiä ala- ja yläkoulun puolella. Osa aineenopettajista opetti kahdella koululla: meillä ja naapurikoululla.

Mahduimme kaikki yhteiseen liikuntasaliin päivänavaukseen kerran viikossa. Kun vietimme keväällä ysiluokkalaisten läksiäisiä ja lauloimme lähteville oppilaille henkilökunnan kanssa, siinä ei kuivaa silmää ollut juuri kenelläkään. Tämä kertoo siitä, että niin opettajat kuin oppilaat koimme kiintymystä toisiimme. Meillä oli lämmin ja välittävä suhde, koska tunsimme toisemme.

Koulun retket, tapahtumat ja erikoispäivät sujuivat ilman järkyttävää säätöä ja ohjelmointia. Parasta pienessä koulussa oli juuri yhteisöllisyys ja se, että kun tunsi niin suuren osan oppilaista, oli helppo olla läsnäoleva aikuinen silloinkin, kun piti puuttua ikäviin tilanteisiin käytävillä.

Olen ollut myös töissä järkyttävän suurissa kouluissa. Eräs koulu oli viisi- jopa kuusisarjainen yhtenäiskoulu. En oppinut koko aikana kaikkien kollegoiden nimiä ja oppilaat olivat lähinnä kasvotonta massaa käytävillä. Esimies oli toisessa rakennuksessa ja jos hänelle oli asiaa, piti siihen varautua hyvissä ajoin etukäteen. Välitunnilla toiselle puolelle ei ehtinyt, ainakaan pidempää asiaa hoitamaan.

Eräs Sitran julkaisu esittelee pitkittäistutkimusta suomalaisista kouluista. Tuossa julkaisussa kuvataan, kuinka koulun suuri koko ei ole kenenkään oppimistuloksille hyväksi, mutta erityisesti siitä on haittaa poikien oppimiselle. Kaksisarjainen yhtenäiskoulu olisi mielestäni optimaalinen, mutta kolmisarjainenkin käy.

 

Tukiresurssi

Eniten hyvinvointia sekä koulun aikuisille että lapsille ja nuorille unelmien koulussa tuo riittävä tukiresurssi. Tehostetun ja erityisen tuen oppilaille olisi tarpeeksi niin erityisopettajan kuin koulunkäynnin ohjaajan tukea. (Nythän henkilökohtaisia avustajia ei ole varmaan juuri missään.) Unelmien koulussa olisi yhdessä suunnitellut, hyvin toimivat joustavat erityisopetusjärjestelyt ja myös pienryhmiä. Oppilasryhmän koko olisi maltillinen 20 oppilasta per luokka.  

Opettajien lisäksi koulussa työskentelisi myös kouluvalmentajia (joko lähihoitajia, sosionomeja tai nuoriso-/liikunnan ohjaajia), joiden tehtävä olisi olla oppilaiden mukana vapaissa tilanteissa. He voisivat olla mukana välituntileikeissä ja järjestää esimerkiksi rauhoittumistilan tai rentoutustuokion oppilaille opettajien taukojen aikana. He voisivat olla mukana ruokailussa ja jututtaa oppilaita, kulkea rinnalla ja tuoda lisää turvaa lasten päivään.

 

Koulussa olisi myös lähihoitajia, jotka osaisivat huolehtia diabeetikoiden mittaukset ym. ja tehdä pienet haavanpuhdistukset ym. Nythän terveydenhoitajat eivät sellaista tee. Koulupsykologin ja kuraattorin lisäksi koulussa olisi psykiatrinen sairaanhoitaja tms., joka voisi olla oppilaiden tukena välitunneilla ja tarpeen tullen ohjata heitä varhaisessa vaiheessa tuen piiriin.

Nyt koulupsykologien aika menee lähinnä oppimisvaikeuksien testaamiseen ja koulukuraattorin työ on usein klinikkamaista vastaanottoa (mitkä molemmat ovat todella tärkeitä työmuotoja). 

Mutta psykiatrinen sairaanhoitaja tms. vastaavan tutkinnon omaava aikuinen voisi olla se, joka bongaisi nuorten pahoinvoinnin oireita nopeasti, koska hän olisi lasten ja nuorten kanssa aidoissa tilanteissa koulun käytävillä, ruokalassa jne. Hän voisi olla myös opettajien tukena, kun opettajana usein emme voi tietää, onko oppilaan oireilussa kyse sosiaalisista vai psyykkisistä haasteista tai kenties oppimisen pulmista. Saatamme ohjata perheneuvolan pariin oppilaan, joka tarvitsisi oppimistutkimuksia ja toisin päin.

Tärkeä tukiresurssi olisi myös se, että vanhanaikainen oppilashuoltoryhmä palaisi ja opettaja kerrallaan saisi kertoa esimiehelleen ja muulle oppilashuoltoryhmälle, millaisten asioiden kanssa oppilasryhmässä tällä hetkellä työskennellään ja millaisia ilmiöitä siellä tulee esiin. 

Nyt nämä vanhanaikaiset kuulemiset ovat ymmärtääkseni lailla kielletty, ja moni opettaja kokee yksinäisyyttä oman luokan kasvatusvastuun sekä oppilaiden moninaisten tarpeiden kanssa.

Ei niissä vanhanaikaisissa kuulemisissa mitään pahaa tapahtunut, kenenkään yksilönsuojaa ei uskoakseni loukattu. Mutta opettajalle ja luokanvalvojalle ne olivat tärkeä hetki jakaa huolia, pyytää neuvoja ja saada tukea työlleen.

 

Opetussuunnitelma

Unelmien koulun opetussuunnitelma olisi tarpeeksi kattava perustaitojen osalta, mutta myös riittävän väljä, jotta aikaa jäisi kertaamiseen ja ihmisenä kasvamiseen. Nyt jo alakouluikäisten tavoitteena on tuottaa omaa kulttuuriperimää esitteleviä monimediaisia tuotoksia, joiden kautta ilmennetään kykyä soveltaa ja kritisoida.

Kunpa meillä olisi aikaa panostaa perustaitoihin. Kirjoittaa usean sivun tarinoita ja harjoitella sinnikkäästi luetun ymmärtämistä. Nykyisessä opetussuunnitelmassa on paljon hyvää, mutta perustaitojen sijaan se tuntuu korostavan sellaisia taitoja ja asiasisältöjä, joihin aikuinenkaan ei aina kykene.

 

Oppiminen

Koulua käydään oppimisen vuoksi. Oppiminen on elämänmittainen projekti ja se koskettaa yksittäisten asiasisältöjen lisäksi myös taitoja, arvoja ja asenteita. Koulussa meidän on mahdollista opettaa lapsia sekä lukemaan että luomaan kaveruutta. Oppiminen vaatii kuitenkin ammattitaitoisen opettajan, mutta myös esimerkiksi materiaaleja aikaa, rauhaa ja toistoja.

Unelmien koulussa oppimista varten olisi sopiva määrä laitteita ja sovelluksia, mutta myös aikaa ja tilaa käytännönläheiselle, toiminnalliselle oppimiselle. Ysiluokan Iivari voisi opetella murtolukuja pajan puolella mopon öljyjä vaihtaessa ja viidennen luokan Pinjalla olisi käytössä palikoita, pitsapaloja, metrimittaa ym. Oppimisen tueksi joku tarvitsee kirjaa, toiselle kirja on hyvä tuki, mutta käsillä tekeminen havainnollistaa asian syvällisemmin.

Eniten korostan aikaa. Nyt monet sisällöt täytyy käydä nopeasti läpi, ja esimerkiksi luetun ymmärtämiselle ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa, koska niitä monimediaisia tuotoksia täytyy valmistaa lähes joka oppiaineessa. Esimerkiksi kolmannen luokan suomenkielen ja kirjallisuuden yhtenä tavoitteena on ”kannustaa oppilasta kehittämään myönteistä viestijäkuvaa sekä halua ja kykyä toimia erilaisissa, myös monimediaisissa vuorovaikutustilanteissa.”

Tavoitteissa toistuu monimediaiset tuotokset, ympäristöt ja viestintätilanteet. Edelleen kolmannen luokan suomenkielen ja kirjallisuuden yhtenä tavoitteena on ”ohjata oppilasta vahvistamaan kielitietoisuuttaan, innostaa häntä tutkimaan ja tarkkailemaan kieltä ja sen eri variantteja ja harjaannuttaa käyttämään käsitteitä, joiden avulla kielestä ja sen rakenteista puhutaan ja auttaa ymmärtämään kielellisten valintojen vaikutuksia.” 

Kyse on kuitenkin 8-9 -vuotiaista lapsista, joilla monilla on vasta kehittyvä lukutaito.

Monet kollegat puhuvat siitä, että ei ole aikaa harjoitella perustaitoja. Opetussuunnitelman monimutkaisten tavoitetekstin äärellä on helppo jakaa tätä tuskaa. Tiedän, että vanhaa ei kannata aina haikailla. Mutta mietitäänpä 80-90 -luvun koulua, kun kirjoitimme monen sivun tarinoita käsin, korjasimme virheet ja kirjoitimme uudelleen. 

(Ja huom! Kerran viikossa kävimme kirjastoautolla ja lainasimme sylikaupalla kirjoja. Nyt lasten vapaa-aikaa määrittää lukemista, luetun ymmärtämisen ja mielikuvituksen taidon kehittymistä enemmän valmiiden sisältöjen kuten videopelien kuluttaminen.)

Unelmien koulussa olisi aikaa perustaitojen oppimiselle ja jonkin verran syventämiselle ja soveltamiselle. Mutta perusasiat olisivat pääroolissa.

Oppimisen tueksi opettajilla olisi turvattu pääsy täydennyskoulutuksiin. Jokainen opettaja saisi täydennyskouluttautua työajalla tietyn määrän vuodessa. Koulutuksista palaisi innostuneita ja inspiroituneita opettajia.

 

Yhteisöllisyys

Sopivan kokoisessa koulussa yhteisöllisyys olisi luontevaa. Kun opetussuunnitelma olisi riittävän väljä, olisi aikaa pitää myös yhteisiä päivänavauksia tai yhteislaulutilaisuuksia. Laulamisella on tutkitusti hyvinvointia lisääviä vaikutuksia. Sopivan kokoisessa koulussa isot ja pienet oppilaat uskaltavat pelata yhdessä välituntisin, koska he tuntevat toisiaan. Yhdessä tekeminen ja esimerkiksi retket lähimetsän nuotiopaikalle tai mäenlaskuun talvisin olisivat odotettuja perinteitä.  

Koska tukiresurssi olisi kunnossa, opettajat jaksaisivat ja pystyisivät osallistumaan yhteisten tilaisuuksien suunnitteluun innostuneina ja hyvinvoivina. Välillä yllättäisimme oppilaat opekuoron tai opebändin kera.

Yhteisöllisyyden myötä pystyisimme koulun aikuisina havaitsemaan ajoissa, jos oppilaan toiminnassa ilmenee merkkejä unettomuudesta, masennuksesta tai yksinäisyydestä. Riittävän tukiresurssin myötä voisimme puuttua niihin ajoissa ja toteuttaa toimenpiteitä, joiden avulla oppilaan koulupäivään lisättäisiin hyvinvointia edistäviä tekijöitä.

 

Kohtaaminen

Unelmien koulussa aikuisia ja lapsia olisi sopivasti, ja esimiehellä olisi aikaa tavata alaisia ihan vain tavallisen arjen jakamisen ja juttelemisen merkeissä. Näin myös esimies pystyisi havaitsemaan, kuka opettajista kaipaa ehkä enemmän inspiraatiota työhönsä tai tukea vaikeiden oppilastilanteiden kanssa.

Koska oppilaitakin olisi sellainen määrä, että heidät voi tuntea ainakin kasvoilta ja suuren osan nimeltäkin, olisi lyhyet kohtaamiset käytävillä luonteva osa koulun arkea. Jaksaisimme tervehtiä toisiamme, kysyä miten meni hiihtolomareissu ja onko pikkusisko jo syntynyt. Lapset ja nuoret oppisivat tärkeitä vuorovaikutustaitoja ja lämmin kiintymys olisi meitä kaikkia varjeleva tekijä. 1000 oppilaaseen ei kukaan voi kiintyä, mutta 300 on jo mahdollinen.

Unelmien koulu ei olisi tehdas, jonka putkesta tiputellaan yrityselämän tarpeisiin soveltuvia diginatiiveja vaan oppilaitos, jossa lapsella ja nuorella olisi aikaa kasvaa ja oppia omaan tahtiin ja aikuisilla aikaa opettaa, ohjata ja tukea oppimista, mutta myös aikaa kohdata lapset ja nuoret.