Kipitänkö vai köpöttelenkö?

 

Tapasin vasta erään kaupungin virkamiehen, jonka kanssa tuli puheeksi kiire ja työtehtävien määrä. Olimme kumpikin tahoillamme tulleet siihen lopputulokseen, että työtä voi olla paljon, mutta kiire ei silti tarvitse olla.

 

Olin monia vuosia väistötiloissa, pihakoulun puolella. Eräänä elokuisena päivänä kävelin pihan yli sisäkoulun puolelle, ja tulin jossain kohtaa vastakkain erään esimieheni kanssa. Hän sanoi “Katsoin ikkunasta ja näin, kun köpöttelit pihan yli.” Nauroimme mielikuvalle yhdessä, mutta olen monta kertaa tuon jälkeen miettinyt: miksi kipittää, kun voi köpötellä?
 
Me ihmiset olemme monella tavalla biologisia olentoja. Meissä on tiettyjä asetuksia, jotka johtuvat esimerkiksi eloonjäämisvaistosta. Autonominen hermostomme lukee sekä ympäristöä että toisten ihmisten käyttäytymistä siitä näkökulmasta, olemmeko turvassa vai uhkaako meitä jokin vaara. Siksi uskonkin, että meidän pitäisi kouluissa miettiä enemmän, millä tavalla luomme turvan tuntua.
 

Osa meistä on luonnostaan hitaampia temperamentiltaan ja osa taas nopealiikkeisiä. Uskon silti, että koulun arjessa hitautta pitäisi arvostaa enemmän. 

 
Maailmalta tiedämme esimerkkejä yleisötapahtumista, joissa yksi tai muutama henkilö on lähtenyt jostain syystä juoksemaan, levottomuus on tarttunut toisiin ja lopputuloksena on jopa tallattu ihmisiä kuoliaaksi. Tämä on vain ääriesimerkki siitä, miten toisten liikehtiminen meihin vaikuttaa. 

Tutkimuskirjallisuudessa olen törmännyt käsitteeseen neuroseptio, jolla tarkoitetaan juuri sitä, miten autonominen hermostomme ikään kuin skannaa ympäristöä ja tekee havaintoja kunkin hetken turvallisuudesta (ks. esim. Kati Sarvela ja Elina Auvinen: Yhteinen kieli tai https://www.duodecimlehti.fi/duo12910) Kun havaintokenttään ilmenee uhkatekijä, puolustuksen toimintajärjestelmä valpastuu nopeammin kuin tietoinen ajattelumme.
 
Mietitäänpä hetki näitä kysymyksiä: Millaisia vaikutuksia isossa koulussa syntyy siitä, jos opettajat kipittävät tai harppovat kiireisen näköisenä ja oloisena? Tai millaisia vaikutuksia vastaavasti on sillä, jos opettaja kävelee rennon läsnäolevasti, hitain askelin? 

Millaisia signaaleja tuotamme pelkästään kävelytyylillä koulussa, jossa sadat lapset ja nuoret sekä kymmenet kollegat skannaavat joka hetki tiedostamattaan toistensa ilmeitä, eleitä ja liikkeitä? Entä jos opettajan rauhallinen kävelytyyli laskee niin kollegoiden kuin oppilaidenkin stressitasoja ja tarttuessaan muihin tämä rauhallisuus luo hyvinvointia koko yhteisöön? 

En väitä, että näin olisi enkä tiedä, onko asiaa tutkittu. Mutta lukiessani aivojen ja muun hermoston toiminnasta päädyn toistuvasti pohtimaan, millaisilla (ehkä yksinkertaisillakin) keinoilla voisimme luoda koulun seinien sisälle lisää "Olet turvassa" -tunnetta.

Töitä voi olla paljon, 

mutta kiire ei tarvitse olla. 

 

Minulle “köpöttely” eli hitaasti kävely on luontaista, mutta yhtä paljon se on myös valinta. Kun kävelen hitaasti, olen läsnä itsessäni. Jos alan kipittää, kadotan kosketuksen siihen, mikä on tärkeää. Silti tässä asiassa saa tasapainoilla jatkuvasti, koska kipittämiseen olisi helppo lähteä mukaan. 

Niinä päivinä, kun on sortunut kipittämisen puolelle, ei silti ole välttämättä saanut yhtään enempää aikaan ja tuskin oppilaatkaan ovat oppineet yhtään tehokkaammin. Sen sijaan itsellä on illalla hengästynyt olo ja voi olla, että se hengästyneisyys seuraa yöhön asti katkonaisena unena.

 
Opettajan hermostunut liikehdintä voi tietenkin johtua siitä, että hänen oma autonominen hermostonsa viestittää vaarasta. Aikuisena pystymme kuitenkin suuntaamaan tietoisuutta autonomisen hermoston tilaan. Psykiatrian erikoislääkäri Anne Pelkonen ja terapeutti Kati Sarvela kirjoittavat, miten voimme ystävystyä eri tilojemme kanssa (ks. Yhteinen kieli (toim.) Sarvela & Auvinen). 

Voimme suhtautua autonomisen hermoston tiloihin uteliaasti ja myötätuntoisesti. Jo muutamalla rauhallisella hengityksellä voi olla suuri vaikutus. Silloin hermostomme välittämä viesti muuttuu muotoon: “Olet turvassa, kaikki on hyvin.” Olisiko niin, että sitä signaalia meidän kannattaa myös koulussa välittää oppilaille omalla kehonkielellämme?