"Te olette ihan uskomattoman upeita!"

 

Opiskeluaikana pääsin seuraamaan useiden kokeneiden kollegoiden työtä. Kerran sain seurata prosessia, jossa tavoitteena oli harjoitella musiikkinäytelmä. Harjoitukset olivat aluillaan, luokan oppilaat olivat innoissaan ja häliseviä. Muutamalla katseella ja sanalla opettaja sai heidät rauhoittumaan. 

Meitä opettajaksi opiskelevia oli luokassa monta, oli ahdasta ja luokan ovikin oli auki, jotta happi riittäisi kaikille. Käytävästä kantautui välillä hälyääniä, mutta se ei häirinnyt oppilaita ja opettajaa, jotka keskittyivät täysillä työhönsä. Tarina vei mukanaan ja näyttelijät harjoittelivat vuorosanojaan eläytyneesti.

Katsoin ja ihmettelin. ”Tuollainen opettaja minäkin haluan joskus olla,” ajattelin.

Kun tuokio oli lopuillaan, opettaja kiitti oppilaita. Hän käytti ääntä hyvin taitavasti ja sanoi jopa hiljaisesti: ”Te olette ihan uskomattoman upeita. Kiitos tästä.” Oppilaiden kasvoille levisi hymy ja kiitollisuus. He olivat ylpeitä ja onnellisia, he halusivat tehdä parhaansa – sen saattoi nähdä heistä. Vaikka alkutilanne oli kaoottinen ja ainekset olisivat olleet täyteen hullunmyllyyn, se päättyi opettajan kannustaviin sanoihin ja oppilaiden hiljaiseen tyytyväisyyteen.

Ollessani sijaisena kohtasin täysin toisenlaisen tilanteen. Koulussa oli luokkien väliset sählykilpailut, ja minulle opettajana tuollaiset tilanteet ovat aina olleet kauhistus. En osaa joukkuepelejä enkä ole kiinnostunut niistä. En osaa valmentaa emmekä olleet ehtineet miettiä minkäänlaisia pelikuvioita.

Ahtauduimme saliin ja pukuhuoneisiin. Oli kuuma, kiire ja oppilaat olivat hikisiä. Yksi opettajista oli erityisen kireä. Näytti siltä, että nämä ottelut ovat hänelle elämää suurempi asia.

”Taas kaikki on ihan eri suunnassa missä pallo liikkuu!”

”Koittakaa nyt puolustaa hyvänen aika!”

”Ei niitä maaleja noin synny!”

Opettaja karjui pää punaisena ja hänen luokkansa oppilaat näyttivät vuoroin häpeävän, vuoroin pelkäävän. Kivaa heillä ei näyttänyt olevan. Myös meillä muilla tuli kentän laidalla paha mieli. 

Onneksi ehdin yhden erän seurata toisten luokkien peliä ennen kuin oppilaani astuivat kentälle. Palasin opiskeluaikojen muistoon ja kiinnitin keskittymiseni hyvään. Vaikka en osannut valmentaa, osasin kannustaa. 

”Te olette ihan uskomattoman upeita.”

”Jee, tosi hyvä yritys, lisää vaan!”

”Melkein jo tuli maali, jee!”

Oppilaani alkoivat kannustaa myös toisiaan ja antoivat kaikkien osallistua. Sitä oli ihana katsoa.

Emme voittaneet kaikkia, mutta voitimme muutaman luokan. Omaan luokkaan palatessamme oppilaat näyttivät olevan tyytyväisiä ja nauttivan yhteishengestä, jota peli oli synnyttänyt. Heillä oli takanaan kiva yhteinen kokemus, ja opettajana olin saanut olla osa sitä kokemusta.

Opettajana teemme jatkuvasti valintoja. Sekin on valinta, luoko porukkaan yhteyttä vai erillisyyttä. Puhumisen tavalla on paljon väliä.

Välillä jokainen meistä uupuu ja sanoo vääriä sanoja. Kiire saa hosumaan ja unohtamaan kaiken tärkeimmän. Sijaisuuksia tehdessä ei näe jatkuvaa arkea - sekin opettaja saattoi lopulta olla kannustava ja lämmin. Näin vain yhden hetken, en koko kirjoa. Silti tilanne opetti itsellenikin paljon, ja on muistunut mieleeni usein varoittavana esimerkkinä.  

Opettajan työtä vuosia tehneenä välillä itsekin tuskailen, miten saatoin ohjeistaa noin nurinkurisesti, vaikka  h a l u a n  hyvää. 

Opettajan työssä yksi parhaista asioista onkin jatkuvuus. Samat oppilaat tulevat luokkaasi huomennakin. Voimme aina palata eiliseen ja pyytää anteeksi kireästi lausuttuja sanoja. 

Voimme ottaa uusiksi ”En tarkoittanut sitä niin, ne sanat tulivat suustani väärässä järjestyksessä. Se mitä oikeasti halusin sanoa, kuuluu näin: te olette ihan uskomattoman upeita ja olen kiitollinen, kun saan tehdä töitä teidän kanssanne.”