”Mä olen tällainen perfektionisti”

Mietin jokin aika sitten, että mistä asiasta tai teemasta kuulen ylivoimaisesti eniten työssäni nuorten opettajien kanssa. Havahduin todella ymmärtäessäni, että se on perfektionismi. 
Hyvin usein opettajaksi opiskelevat nuoret määrittelevät itsensä perfektionistiksi. Yhtä usein puhumme yhdessä siitä, miten opettajan työssä täydellisyyttä ei voi eikä kannata tavoitella. Joka ikinen päivä työt jäävät kesken, ja aina kun jotain saa valmiiksi, on jo uutta kesken jäänyttä odottamassa aikaa ja huomiota.

 

Kunpa voisin pelastaa kaikki nuoret opettajat perfektionismilta. Nimittäin perfektionismi on jopa itsetuhoista. Aika vakava määritelmä, mutta niin sanoo häpeätutkija Brené Brown.

 

Brown korostaa, että perfektionismi on ihmiselle vaarallista eikä siihen tulisi kenenkään meistä pyrkiä. Brownin mukaan perfektionismi on haavoittuvaisuudelta suojautumista. Oma haavoittuvaisuuttaan pakeneva ihminen kieltää itseltään aitona esiintymisen ja sen sijaan esittää jotakin roolia. Perfektionismi on Brownin mukaan uskomusta siihen, että jos teemme asiat täydellisesti ja näytämme täydelliseltä, voimme vähentää syyllisyyden, arvostelun ja häpeän tuottamaa kipua. Hän näkee perfektionismin olevan eräänlaista hyväksynnän hakemista. Täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen huomio ja painopiste on toisissa ihmisissä: "Mitä muut minusta ajattelevat?"

 

Brownin on päätynyt siihen, että perfektionismi on yksi häpeän muoto ja se on itsetuhoista yksinkertaisesti siksi, että täydellisyyttä ei ole olemassa. Perfektionismin kierre on vaarallinen, koska se saa ihmisen syyttelemään itseään, kun jokin epäonnistuu ja ajattelemaan, että tämä on omaa syytäni. ”Näin kävi siksi, että en ole tarpeeksi hyvä.”

Opettajana olemme oman epätäydellisyyden kanssa tekemisissä jatkuvasti. Joskus tärkeä koepinkka menee hukkaan, toisinaan unohdamme täyttää juuri sen kyselyn, jolla oli kiire perheneuvolan palaverin kannalta. Joskus hektisen päivän keskellä suusta tulee sanat aivan väärässä järjestyksessä ja joskus teemme oppilaiden käytöksestä hätiköityjä johtopäätöksiä. On lukuisia tilanteita, joissa voimme mokata. Brownilla onkin meille tärkeä viesti: omaa häpeänsietokykyään voi kasvattaa.  Häpeätutkija korostaa, kuinka häpeän torjuminen ei ole vastaus, sen sijaan sitä on häpeän sietäminen.

 

Häpeänsietokyky on taito, jota voimme ja jota kannattaa opettaa lapsillemme. Brown näkee sen kykynä, joka saa ihmisen pysymään aitona kokiessaan häpeää. Häpeänsietokyky on kykyä käydä häpeän kokemusta läpi uhraamatta omanarvontuntoaan. Se on kykyä selviytyä häpeää aiheuttaneesta kokemuksesta rohkeampana, myötätuntoisempana ja voimakkaampaa yhteyttä tuntevana kuin oli ennen sitä. Koska häpeä ei kestä, että siitä puhutaan, paras lääke on hakeutua vuorovaikutukseen sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa häpeäkokemusta voi turvallisesti käsitellä.

 

Häpeänsietokyvyssä onkin Brownin mukaan kyse keskitiestä: siitä vaihtoehdosta, jonka vuoksi voimme toimia täysipainoisesti ja löytää arvojemme mukaista elämää vaativan emotionaalisen rohkeuden.

 

Miten häpeänsietokykyä opettajana voi treenata? Juttelemalla mieltä painavista tilanteista luotettavan kollegan tai esimiehen kanssa. Käyttämällä rehtiä ja turvallista kieltä oppilaiden kanssa. 

”Sanoin eilen liian kireästi teille siitä … asiasta. Olen pahoillani ja haluan pyytää sitä anteeksi.” Myöntämällä sen, että välillä ajatukset ovat olleet jossain muualla – esimerkiksi aikatauluissa tai siinä, että ehtiikö joku oppilas hammaslääkäriin, jos ruokailuun meno viivästyy. 

”En voi nyt keskittyä kysymykseesi, kun mietin samalla, että meidän pitäisi ehtiä käydä tämä asia ennen kuin menemme ruokailuun.” 

Laittamalla itsensä likoon, pelleilemällä sopivissa tilanteissa ja nauramalla omille pienille virheilleen. 

”Ai sanoinko mä oikeasti niin? Onpa hyvä, että mulla on niin fiksuja oppilaita jotka heti huomaa, kun opettaja sanoo jotain ihan hassua.”

 

Brown sanoo, että kun ihminen havaitsee olevansa tarpeeksi, hän kykenee riisumaan naamionsa ja haarniskansa. Haarniskasta ulos astuva ihminen on löytänyt omanarvontuntonsa, rajansa ja halun uskaltaa esiin omine lahjoineen ja kykyineen.

 

Jos voisin jotain sanoa jokaiselle nuorelle opettajalle, sanoisin tämän: 

"Sinä olet jo tarpeeksi. Tee vähemmän. Jätä puolet mieleen sinkoilevista ideoista toteuttamatta. Älä pyri ylittämään kaikkia rimoja työelämässä vaan mene välillä aidan alta. Sellaisena päivänä, jolloin kaikki muu vaatii liikaa, älä sinä vaadi sitä enää itseltäsi. Oppilaat ansaitsevat hyväntuulisen ja emotionaalisesti joustavan opettajan. Sellaisena myös sinä pystyt nauttimaan työstäsi."

 

Ja kun takaraivossa syyttävä ääni huutelee omia vuorosanojaan, sano sille:

”Minä olen jo tarpeeksi. Enkä ole oikeastaan kiinnostunut sinun jutuistasi. Minua kiinnostaa enemmän oma ja toisten hyvinvointi. Kuuntelen mieluummin toista,  l e m p e ä m p ä ä    ä ä n t ä.”