Kertoisitko lisää?

 

Lapsi piiloutuu hiusten sekaan ja näyttää yhtä aikaa avoimen vihamieliseltä ja surulliselta.

”Nyt minusta näyttää siltä, että sinun pitää kertoa mistä on kysymys, jotta osaan auttaa sinua,” sanon. Lapsi tuijottaa pöydän kantta ja kysyy viimein, voidaanko jutella sitten kun toiset ovat menneet välkälle. Näin teemme.

”Kun mulla oli jostain syystä aamulla toinen silmä turvonnut ja mun huulet on rohtuneet, ja näytän ihan tyhmältä.”

”Voi lapsi rakas, kertoisitko lisää?” Ja niin hän kertoo. Siitä miten kamalalta tuntuu pelätä näyttävänsä tyhmältä. Mutta mitä sanoa silloin, kun lapsi jakaa kanssasi pelon, joka aikuisen kannalta on ehkä aavistuksen huvittavakin, mutta lapselle totisinta totta? 

”Kertoisitko lisää” on opettajan työssä hyvin käyttökelpoinen virke. Sitä voi käyttää silloin, kun oppilaan vastaus herättää itsessä tunteita ja tarvitsee aikaa luodakseen rakentavan fiiliksen itselleen. Tai silloin, kun ei yhtään tiedä mitä sanoisi. Mistä lähteä kerimään tilannetta auki? Kertoisitko lisää -pyyntö antaa aikaa ja tilaa.

 Ja kun lapsi on kertonut lisää, ei siltikään aina tiedä mitä sanoisi. Joskus pitää vain luottaa vaistoon. Sanoa se, minkä ajattelee lapsen tarvitsevan nyt kuulla. Joskus se, mitä lapsi kaipaa on jotain, mitä meidän kaikkien olisi pitänyt lapsuudessamme kuulla.

 ”Kuule, muista että sinä olet aina arvokas ja kaunis. Vaikka jonakin aamuna sun silmät tai huulet näyttäisi peilistä katsottuna miltä tahansa, niin se mitä sinä olet, ei siltikään ole muuttunut. Sinä olet aina kaunis. Ja joka ikinen päivä olet arvokas siksi, että olet sinä. Sun ei tarvi tehdä mitään sen asian eteen eikä sun tarvi näyttää mitenkään erityiseltä, vaan olet aina arvokas. Ymmärrätkö sen?”

 Lapsi katsoo hiuspehkonsa takaa luottavaisesti, nyökkää ja hengähtää syvään. Istuu siinä hetken hiljaa, katsoo vielä kerran ylöspäin ja hymy hiipii kasvoille.

 Jatkan vielä hetken.

”Niitä päiviä meille elämässä tulee. Tulee huonoja hiuspäiviä tai sellaisia, kun on näppy keskellä otsaa. Mutta yleensä niitä ei huomaa kukaan muu kuin me itse. Ja vaikka joku muu huomaisikin, niin sillä ei ole mitään väliä. Tärkeintä on se, mitä sinä olet. Ja meistä jokainen on aina ihana ja kaunis.”

 Toinen nyökkäys. Nyt jo reippaampi hymy. Katsomme hetken toisiamme ja nauramme sitten. Lapsi lähtee pukemaan välkälle hyväntuulisena ja reippaana.

Mutta minä istun vielä hetken sohvan kulmalla ja mietin, miten tämän hetken voisi monistaa kaikille lapsille. Niin että jokainen voisi kokea olevansa arvokas ja kaunis, ihan joka hetki. Ehkä tässä oli jo alku. Ehkä tämä lapsi välittää kokemansa luottamuksen jollekin toiselle. Ehkä hyvä kasvaa juuri näissä hetkissä.