Se oli siinä - On aika hitaiden aamukahvien.

 

Jo joutui armas aika. Miten se taas joutuikaan? Opeopas ei ihan täysillä lähtenyt vielä lentoon, mutta alusta asti päätinkin, että teen tätä sen verran kuin jaksan ja aikaa riittää. Tänä vuonna aikaa vei erityisesti Tunnekasvatus koulussa -aiheinen väitöskirjani, mutta säilytän silti tämän sivuston, josko ensi vuonna syntyisi sopiva rako Opeoppaan päivittämiselle.

Palasin tutkimusvapaalta töihin toukokuun alussa, ja nämä viisi viikkoa menivät hetkessä. Ensin hytistiin sateessa ja tuulessa opiskelijoiden ulkotunneilla puistossa ja iltapäivät kuluivat joko Zoom-ohjauksissa, Teams-tesoissa ja erinäisissä palavereissa. Jossain välissä sorvasin arviointeja ja Brasilian koulutusviennin luentoa. Yhtään en kirjoittanut iltaisin töiden jälkeen, en tutkimusta enkä blogia, enkä pyytele sitä edes anteeksi. Jos jotain on elämä opettanut, niin sen, että palautuminen on osa hyvinvointia. Iltaisin on tarkoitus palautua työpäivästä, eikä silloin tarvitse tehdä mitään, mikä vaatisi jälleen uutta palautumista.

Ja jotenkin niiden kylmien, sateisten ja tuulisten päivien jälkeen tuli ihan yhtäkkiä kesä, lämpö ja vihreys. Syreenin hentoon tuoksuun sekoittuu makea pihlajan lemahdus. Linnut laulavat jokaisella oksalla, jopa orapihlaja-aidat täyttyvät sirkuttavista varpusista. Toiseksi viimeisenä aamuna kävelemme puistoleikkien jälkeen hakemaan yhteisstipendiä leipomo Marista. Ahkerasta työskentelystä ja kunnioittavasta kaveruudesta, vai miten se meni. Parhaamme yritimme ihan jokainen, ja jotain taitoja saamme vielä harjoitella ensi vuonnakin.

Muruseni hajaantuvat terassin pöytiin ja retkituoleille. Meille tuodaan suoraan uunista maailman parhaat mustikkavaniljamunkit ja pillimehut. Aurinko paistaa kuumasti ja lapset ovat niin onnellisen näköisiä. Leipomoon jonottavat (kyllä, jonoa on koko ajan) hymyilevät meille. Niin kauan on maailmassa hyvyyttä, kun hälisevän oppilasryhmän kanssa kohtaan lämpimiä hymyjä, ajattelen taas. Edes seitsemännen kerran paukahtava mehutölkki ei häiritse kenenkään rauhaa. Sen paukauttaja kun ei voi olla tekemättä sitä. Toiset kyllä yrittävät kasvattaa ja sanovat ”Ihan oikeasti, voit kotona paukauttaa vaikka kuinka monta tuommosta, osta vaikka koko semmonen laatikollinen ja paukauta ne kaikki, mutta onko täällä pakko?” Minä en kasvata, minä juon nyt kahvia. Ja ehkä vähän sisäisesti hymyilen sille, että kymmenvuotias säästää minut tuolta saarnalta.

Huomenna jaan todistukset jälleen kerran muuttolaatikoiden keskellä. Kolmen vuoden karkotus pihan perällä on nyt ohi ja edessä on muutto saman katon alle toisten kanssa. Maanantaina levittelen taas tutkimuspaperit levälleen - juhannukseen mennessä pitäisi syntyä monta lukua. Samalla kun toiset laskeutuvat joko lomaan tai valmistautuvat pitämään pääsykokeita, minusta ajatus läppärin äärelle pysähtymisestä tuntuu niin oikealta ja hyvältä.

Olisipa ihana keksiä jokin hieno lause tämän vuoden päätteeksi. Mutta ehkä hienoin päätös päivälle ja lukuvuodelle on se, kun yhteiseen viestiketjuun kilahtaa illalla vielä video. ”Ajattelin kuvata vähän pillimehupurkin paukauttelua…” Hellyydellä ja hihitellen katson, kun hän asettelee purkin huolellisesti paikoilleen. PAM!! ”Se oli siinä,” sanoo hän virnistäen, ja ne sanat sopivat aika hyvin tähänkin hetkeen. Se oli siinä, ystävät. Sinä, joka kenties olet juuri saanut ensimmäisen lukuvuoden opettajana päätökseen; taputathan itseäsi lempeästi olalle ja kiität upeasta työstä? Sinäkin teit parhaasi, olen täydellisen vakuuttunut siitä. 

On aika hitaiden aamukahvien.