Mitä sitten, jos en opettajana pidä jostakin oppilaasta?

 

 

Kun mietin Opeopas -sivuston perustamista, ajattelin, että haluan puhua ja kirjoittaa niistä asioista, joita koulutuksessa ei välttämättä puhuta tarpeeksi. Tosin en voi tietää kaikkien koulutusohjelmien sisältöjä ja itse opettajankouluttajana en niitä todellakaan käy tässä arvostelemaan. Mutta voisin kuvitella, että varsinkin viime vuosina kurssien muuttuessa yhä enemmän itsenäisesti suoritettaviksi, kaikki nuoret opettajat eivät ole opinnoissaan törmänneet esimerkiksi siihen kysymykseen, jonka eräs ystäväni kysyi minulta jokin aika sitten.

”Mitä sitten, jos en opettajana pidä jostakin oppilaasta?” 

Kuulin kysymyksessä ja sitä edeltäneessä kertomuksessa riipaisevaa huolta, jonka takana oli oikeastaan epävarmuutta siitä, olenko riittävä tällaisena kuin olen.

Joskus kuulee sanottavan, että opettajan tärkein työväline on ääni. Äänikin on tärkeä, siitä lisää joskus toiste, mutta kyllä opettajan koko persoona on aika olennainen työväline.

Opettajana kukaan meistä ei pääse pakoon sitä kuka minä olen. Vaikka opettaja itse ajattelisi vain teknisesti opettavansa tiettyjä asiasisältöjä, hän opettaa aina jotain myös sillä, miten puhuu, katsoo, reagoi, mihin puuttuu ja mihin ei puutu, mistä kiittää ja mistä ei kiitä.

 

Ystäväni kertomuksessa päähenkilöksi nousi oppilas, joka oli murrosikäisen itsevarmuudella teilannut täysin oppiaineen merkityksen. Kuulosti siltä, kuin tämä olisi naureskellut koko ystävälleni tärkeän tieteenalan idealle, repinyt opetussuunnitelman korkeine tavoitteineen ja ihanteineen paperisilpuksi opettajan edessä ja vielä heitellyt silput ilmaan samalla räkäisesti naureskellen.

Jokainen meistä tietää, miten tällainen arvostelu voi joskus mennä salamannopeasti ihon alle, suoraan tunteisiin, ja miten sen jälkeen koko keskustelu voi lähteä ns. väärille jengoille.

Ja kun oppilas on kuitenkin vasta lapsi (olipa sitten 10- tai 15 -vuotias), pitäisi opettajan pysyä silti ammattimaisena eikä esimerkiksi hyökätä oppilasta vastaan tai nöyryyttää häntä muiden edessä.

”Mutta mitä sitten, jos oppilas kerta kaikkiaan vaan on niin ärsyttävä, että tuntuu vaikealta edes katsoa sitä kohti?”

 

Vaikea kysymys, vaikea aihe. 10 vuoden kokemuksella voisin sanoa, että suurin osa lapsista ja nuorista ovat aivan ihania ja heistä on helppo pitää. Joidenkin kanssa sellainen välittävämpi suhde syntyy pikkuhiljaa. Mutta onko opettajalla lupa sanoa, että joku oppilas herättää itsessä ärsytyksen tunteita? Saako opettaja edes ajatella loppuun sellaista ajatusta, että jostakin oppilaasta on tosi vaikea pitää?  Muistan, kun opiskeluaikoina törmäsin ensimmäistä kertaa käsitteeseen pedagoginen rakkaus ja sen jälkeen samanniminen Simo Skinnarin kirjoittama kirja on tullut käytyä monta kertaa läpi.

Muistan opiskeluaikana ajatelleeni, että pitääkö opettajan sitten oikeasti rakastaa ihan jokaista oppilasta? Eikö se ole aika paljon vaadittu ihmiseltä, joka kuitenkin tekee vain työtään? Näiden kysymysten äärellä piirtäisin ehkä janan, jolla oppilasta kohtaan tunnettu rakkaus ja ärsytys ovat saman janan ääripäitä ja keskellä on neutraali nollapiste. Näin ajateltuna ääripäiden väliin mahtuu lukematon määrä rakkautta ja ärsytystä lievempiä tuntemuksia. Mutta entä jos silti, kaiken tämän tarkastelunkin jälkeen joku oppilas tuntuu niin ärsyttävältä, että häntä ei haluaisi edes katsoa kohti?  

Huh. Tuntuu melkein, että nyt olisi parempi lopettaa tähän ja laittaa läppäri kiinni. Olisi helpompaa puhua vain siitä, miten ihanaa kaikki on aina ollut ja tulee aina olemaan sekä kieltää kokonaan sellaiset kokemukset, joissa opettajuus on näyttäytynyt kipeiden tunteiden sekamelskana. Mutta kuten tällä viikolla eräälle graduparille haastattelussa sanoin ”Pelkoja kohti on mentävä, häpeää kohti on mentävä ja kipua kohti on mentävä.”

Joten mennään yhdessä, eikö?

Aikanaan kehitin itselleni ei-helposti-pidettävän-oppilaan kohdalla keinon, joka toimii yksinkertaisuudessaan siten, että kuvittelen oppilaan ensin joksikin muuksi. Mietin, ketä itselleni läheistä tai tuttua ihmistä hän muistuttaa. Ja jos kohtaan oppilaan, johon tuntuu vaikealta muodostaa rakastavaa suhdetta, päätän, että oppilas muistuttaa esimerkiksi minulle rakasta serkkuani tai parasta ystävääni lapsena. 

Ja kun kuvittelen ei-helposti-pidettävän-oppilaan systemaattisesti usean viikon ajan itselleni rakkaaksi tai tärkeäksi henkilöksi, taika alkaa tapahtua. Ehkä se olen eniten minä itse, joka siinä muutun. Ääneeni tulee pehmeyttä, katseeni muuttuu lämpimäksi ja alan muurin sijasta rakentaa siltaa. Käytökselläni muokkaan maata jollekin kauniille, joka silmieni edessä sitten alkaa kasvaa.

Lopulta sillan tukipilareiden valaminen on opettajan tehtävän, eikö? Joskus pelkkä yksi kysymys voi riittää siihen, että aiemmin niin ärsyttävän tuntoinen oppilas alkaa tuntua opettajasta ihan mukiinmenevältä, lopulta ehkä jopa oikein hellyttävältä tyypiltä.

”Miten meni peli viikonloppuna?”

”Väsyttääkö sua?”

Kyllä te tiedätte.

 

Ei varmaan ole mitään tiettyä vinkkipankkia, että kun näitä ohjeita seuraat, saat kaikkien oppilaiden kanssa luotua tosi hyvän ja rakentavan suhteen. Joskus oppilas on aiemmissa elämänvaiheissaan kokenut niin paljon kipua, ettei mikään määrä lämpöä tai pedagogista rakkautta paranna niitä haavoja. 

Puhunkin nyt lähinnä niistä tilanteista, kun keskimääräisen hyvinvoiva lapsi tai nuori omasta kypsymättömyydestä kumpuavalla uhoamisellaan saa opettajan kiristelemään hermojaan. Tilanteista, joihin katse ja puhumisen tapa ovat riittävän tehokas lääke.

Kerran eräs lähinnä mopoista kiinnostunut nuori mies kiemurteli koko uskonnontunnin ja häiritsi opetusta kaikilla mahdollisilla keinoilla. Tunnin jälkeen pyysin häntä jäämään hetkeksi luokkaan. Olin lopputunnin aikana ehtinyt päättää, että kysyn häneltä kuulumisia ilman minkäänlaista latausta liittyen siihen, miten hän oli häirinnyt toisten oppimista. Kysyn vain. 

Ja sydänhän siinä meinasi särkyä, kun pitkänhuiskea hujoppi painoi öljyiset sormet kasvoilleen ja sanoi sormien takaa ”Kun mummi on eilen joutunut sairaalaan enkä tiiä, näenkö sitä enää elossa, kun se asuu ihan eri puolella Suomea.” En saanut häntä siitä eteenkään päin hirveästi kiinnostumaan kirkkohistoriasta, mutta ainakin suhteemme oli loppuvuoden ajan täysin erilainen. Lämmin ja välittävä. Jopa niin, että loppukeväästä hän pyysi ”Etkö sie voisi lähteä meiän luokkaretkelle?” Kun kysyin, miten minä voisin, kun en ole edes heidän luokanvalvojansa, poika vastasi ”No siksi vaan, kun sie oot niin ystävällinen.”

On helppo kertoa noita onnistumisen kokemuksia. Vaikeampi on sanoittaa niitä tilanteita, joissa yhteyttä ei ole kerta kaikkiaan tuntunut löytyvän. Ja sekin on pakko joskus hyväksyä, että on tehnyt parhaansa eikä se riittänyt. 

Mutta yllä olevan esimerkin kerroin siksikin, että tuo oli itselleni tilanne, jossa olisin hyvin voinut mennä toiseen äärilaitaankin. Siitäkin on kokemusta. Olisin voinut aloittaa keskustelun kireällä äänellä vyöryttäen: ”Mikä on, kun et anna toisten keskittyä opetukseen? Vaikka sua ei itseäsi tämä kiinnostaisi, olisit edes hiljaa ja antaisit toisten keskittyä.” Mutta jostakin löytyi viisaus asetella sanat sen sijaan toisella tavalla.

”Mitä sulle kuuluu? Mietin vain, onko tapahtunut jotain sellaista mitä minun olisi opettajana hyvä tietää?”

 

Ei ole vippaskonsteja otsikon kysymykseen. Mutta kannustan juttelemaan mahdollisista kipeistä tunteista ja kokemuksista luotettavan kollegan kanssa. Tilanteita toiselle sanoittaessa usein oppii lisää itsestään ja omasta ajattelustaan. Oppituntien tapahtumat saattavat myös vilahdella ohi, ja jos niitä saa käsitellä turvallisesti toisen saman alan ihmisen kanssa, voi seuraava kohtaaminen oppilaan kanssa tuntua helpommalta.

Aineenopettajalla tilanne on luokanopettajaan verrattuna myös siinä mielessä hankala, että oppilaita näkee ehkä vain kerran viikossa, joten oppilaantuntemuksen kehittämiselle on vain vähän aikaa. 

Otsikon kysymykseen vastaisin uusilla kysymyksillä. Ehkä jo sillä pääsee eteenpäin, kun kysyy lempeästi itseltään, mistä uskon tämän tunnekokemuksen syntyvän tai mitä omat reaktiot kertovat jaksamisestani juuri nyt.

Tsemppiä. Oot hyvä ja riittävä, just tollasena.