Näkymättömästä lapsesta kokonaiseksi henkilöksi

 

Muistatko Muumien Ninnin, näkymättömän lapsen? Sen, jota ei voinut kokonaan nähdä, ennen kuin hän vihastui oikein kunnolla? Vihaa tuntiessaan Ninnin ääriviivat piirtyivät näkyviin. Viha, tuo pelottava ja samalla kamalan tärkeä tunne. Joskus tarvitsemme tosiaan vihaa, jotta tulemme näkyväksi.

Meitä näkymättömiä lapsia on kasvatettu 80- ja 90-luvulla laumoittain. Piti olla kiltti tyttö, eikä kiltti tyttö aiheuta harmia. Niinpä ne kaikki kiltit tytöt ja pojat oppivat pelkäämään vihaa ja piilottamaan osia itsestään. Ennakoimaan toisten tunteita ja reaktioita ja kävelemään varpaillaan. Aika moni näkymättömäksi lapseksi kasvatettu on oppinut kätkemään vihan tunteensa mieluummin vaikkapa leukalihasten uumeniin kuin näyttämään niitä. 

Aiheesta voi olla vaikea puhua, koska se saatetaan herkästi ymmärtää edellisten sukupolvien ja kasvatusmetodien syyttelyksi. Itse ajattelen, että asioiden havainnointi ja ymmärtäminen eivät ole syyttelyä, mutta ne saattavat lisätä itsetuntemusta, myötätuntoa ja rakkautta – sekä parantaa maailmaa!

Nuorena opettajana vihan tunteet saattavat yllättää. Pidät itseäsi mukavana ja leppoisana tyyppinä, mutta työkuorman kasvaessa ja viikkojen vieriessä ärähtelet ja tulet sanoneeksi asioita, joita myöhemmin kadut. Yllättävien vihan tunteiden taustalla saattaa olla hetkellinen liian suuri kuormitustila. Opettajan työn alkaessa yhtäkkiä muistettavaa onkin valtava määrä, vastuusta puhumattakaan. 

Pelkästään yhden oppitunnin aikana saattaa tapahtua niin paljon, että mieli kuormittuu ja tuntuu, ettei saa kaikkia palloja millään pysymään käsissään.

Kuvitellaanpa, että olet suunnitellut motivoivan ja toiminnallisen matematiikan tunnin pistetyöskentelyineen, kunnes selviää, että ohjaaja on poissa ja naapuriluokassakin on sijainen. Olet luvannut kollegalle käydä välillä katsomassa, että siellä on kaikki ok. Samalla yrität muistaa, että Liljan pitää lähteä hammaslääkäriin puolelta ja Emielin isoveli tulee tunnin jälkeen hakemaan läksyt. 

Sitten värikynäpurkki kaatuu ja kaiuttimista tulee yllättävä kuulutus samalla, kun ovelle koputetaan ja siellä on suomea vaikeasti murtava oppilaan huoltaja kysyen, miten lapselle anotaan lomaa viikoksi. Tunnin jälkeen kehosi ja mielesi ovat ylikuormittuneet ja hälytystilassa, eikä tarvita kuin pieni ei-toivottu sana tai teko, ja mieli kuohuu yli.

Tuntuu mustalta ja punaiselta, olet väsynyt ja vihainen etkä hallitse enää reaktioitasi. Suutut oppilaalle, joka vahingossa kaatoi värikynät tai siistijälle, joka unohti laittaa lisää käsipyyhepaperia luokan paperitelineeseen. Mikä tahansa se pikkuinen ei-toivottu asia onkaan, reaktiosi on täysin ylimitoitettu etkä itsekään ymmärrä, mistä viha pulppusi. Sinähän olet leppoisa ja hyväntuulinen tyyppi! Lopun päivää pyörität mielessä sanojasi ja toivot, että voisit kääntää kellonviisareita taaksepäin toimiaksesi tällä kertaa toisin.

Aiheesta voi olla vaikea puhua, koska se saatetaan herkästi ymmärtää edellisten sukupolvien ja kasvatusmetodien syyttelyksi. Itse ajattelen, että asioiden havainnointi ja ymmärtäminen eivät ole syyttelyä, mutta ne saattavat lisätä itsetuntemusta, myötätuntoa ja rakkautta – sekä parantaa maailmaa!

En tiedä, oletko kokenut vastaavaa vai oletko ekspertti vihan tunteen kanssa. Mutta jokaiselle ihmissuhdetyössä työskentelevälle omien tunteidensa kanssa tutuksi tuleminen on pelkästään myönteinen asia. Viha voikin olla arvokas tienviitta, joka näyttää kuka olet ja missä rajasi menevät. Kun on puheväleissä oman persoonansa, vahvuuksien ja heikkouksien sekä syvälle piilotettujen tunteidenkin kanssa, sitä oppii suhtautumaan omiin reaktioihin ja toimintaan myötätuntoisesti.

Myötätuntoinen suhtautuminen omiin tunnereaktioihin ja kuormittumiseen saattaa johtaa esimerkiksi siihen, että opettajana sanoitat tunteita ja kokemuksia ääneen. ”Olen tänään vähän kireällä tuulella, koska niin moni asia on mennyt toisin kuin odotin enkä pysty keskittymään jokaiseen kysymykseenne kunnolla…” tai ”Jos annatte minulle hetken aikaa koota ajatuksiani ja hengittää syvään, voin hoitaa tämän tilanteen sen jälkeen…”

Tutustumalla oman vihantunteen kanssa tutustumme omiin rajoihimme. Samalla emotionaalinen kuormittuminen saattaa vähentyä. Työ muuttuu helpommaksi ja kevyemmäksi, kun näkymätön lapsi väistyy ja tilalle tulee kokonainen henkilö.