Opettajia, joita ihailen: Osa 1

 

Ajattelin aloittaa tällaisen sarjan, jossa kerron mitä olen oppinut toisilta opettajilta. Minulla on ollut sellainen onni, että olen saanut seurata upeiden opettajien työtä jo silloin, kun en vielä edes itse halunnut opettajaksi.

Lukion jälkeen päädyin monien muiden nuorten tavoin kouluavustajaksi alakouluun. Tuolloin ei vielä juurikaan ollut koulunkäynnin ohjaajia, vaan oli yleinen käytäntö, että välivuotta viettävät nuoret tekivät töitä kouluavustajana. Siitä sai myös pisteitä, jos halusi hakeutua alalle.

Silloin oli vielä pienryhmiä ja erityisluokkia, ja olin kouluavustajana huonokuuloisten oppilaiden luokassa. Olin hyvän ystäväni kautta toiminut vuosia kuurojen ja huonokuuloisten maailmassa ja pärjäsin viittomakielellä kohtuullisen hyvin. Olin oppilaiden apuna omassa luokassa, mutta myös yleisopetuksen luokissa, joissa kuulovammaiset oppilaat opiskelivat taito- ja taideaineita. Näin ollen näin monia eri luokanopettajia työssään.

Eräässä luokassa oli opettajana lähellä eläkeikää oleva Leila. Hän oli ehkä sitä ikäluokkaa, että oli käynyt seminaarin eikä yliopistotasoista opettajankoulutusta. Leilalla oli mustat silmät ja hänen katseensa olisi saattanut tulkita tuimaksikin.

Mutta parasta Leilassa oli hänen lämpönsä ja hyväntahtoisuutensa. Leila kohteli kaikkia samalla tavalla, ja jokainen oppilas ja opettaja sai kohdata hänen viisaan, rakkautta tuikkivan katseensa.

Eräällä uintireissulla olimme kaupungin bussissa, ja eräs oppilaista häiriköi ja metelöi isoäänisesti. Leila katsoi häntä, hymyili ja puisti päätään. Oppilas rauhoittui heti. Hänelle Leilan hymy ja katse olivat jonkinlainen viesti: ”Tuo ei ole hyvää käytöstä, toivoisin sinun rauhoittuvan nyt.” Olin vaikuttunut siitä, miten kunnioittavalla tavalla Leila kohteli oppilasta tuossa tilanteessa.

Eräs nuori opettaja kuvaili kollegaansa: ”Leilan luokalla tapahtuu aina ihmeitä.” Hän tarkoitti sitä, että rauhattominkin oppilas rauhoittuu ja huono käytös jää pikkuhiljaa pois. Oppilaat alkavat kukoistaa Leilan lämpimän katseen alla.

Kouluavustajavuoden lopulla, kevään tullen piti päättää, mihin koulutukseen hakeutuisin. Tajusin, että sittenkin, kaikesta huolimatta haluan opettajaksi. Halusin olla kuten Leila, jonka luokalla tapahtuu ihmeitä. 

En tiedä, onko niitä tapahtunut (ja ihmeet voivat olla pieniä tai suuria), mutta edelleen palaan usein ajatuksissani Leilan lämpimän katseen alle.

Näin Leilan tänä kesänä ohikulkumatkalla toisessa kaupungissa eräässä kahvilassa. Olisin halunnut mennä juttelemaan, mutta en kehdannut. En tiedä, olisiko hän edes muistanut minua ja meillä oli kummilapsia ja muita lapsia mukana, joten konkkaronkkamme oli aika iso siinä hetkessä pysäytettäväksi. 

Pysähdyin silti itse ajatuksissani muistelemaan, miten paljon opin pienissä hetkissä Leilalta. Olen monta kertaa muistanut kollegan lausahdusta ”Leilan luokalla tapahtuu aina ihmeitä.” 

Siihen lauseeseen sisältyy jokin suuri salaisuus, josta pitäisi kirjoittaa ihan oma julkaisunsa.