Mietin jokin aika sitten, että mistä asiasta tai teemasta kuulen ylivoimaisesti eniten työssäni nuorten opettajien kanssa. Havahduin todella ymmärtäessäni, että se on perfektionismi.  Hyvin usein opettajaksi opiskelevat nuoret määrittelevät itsensä perfektionistiksi. Yhtä usein puhumme yhdessä siitä, miten opettajan työssä täydellisyyttä ei voi eikä kannata tavoitella. Joka ikinen päivä työt jäävät kesken, ja aina kun jotain saa valmiiksi, on jo uutta kesken jäänyttä odottamassa aikaa ja huomiota.   Kunpa voisin pelastaa kaikki nuoret opettajat perfektionismilta. Nimittäin perfektionismi on jopa itsetuhoista. Aika vakava määritelmä, mutta niin sanoo häpeätutkija Brené Brown.   Brown korostaa, että perfektionismi on ihmiselle vaarallista eikä siihen tulisi kenenkään meistä pyrkiä. Brownin mukaan perfektionismi on haavoittuvaisuudelta suojautumista. Oma haavoittuvaisuuttaan pakeneva ihminen kieltää itseltään aitona esiintymisen ja sen sijaan esittää jotakin roolia...

  Lapsi piiloutuu hiusten sekaan ja näyttää yhtä aikaa avoimen vihamieliseltä ja surulliselta. ”Nyt minusta näyttää siltä, että sinun pitää kertoa mistä on kysymys, jotta osaan auttaa sinua,” sanon. Lapsi tuijottaa pöydän kantta ja kysyy viimein, voidaanko jutella sitten kun toiset ovat menneet välkälle. Näin teemme. ”Kun mulla oli jostain syystä aamulla toinen silmä turvonnut ja mun huulet on rohtuneet, ja näytän ihan tyhmältä.” ”Voi lapsi rakas, kertoisitko lisää?”  Ja niin hän kertoo. Siitä miten kamalalta tuntuu pelätä näyttävänsä tyhmältä.  Mutta mitä sanoa silloin, kun lapsi jakaa kanssasi pelon, joka aikuisen kannalta on ehkä aavistuksen huvittavakin, mutta lapselle totisinta totta?  ”Kertoisitko lisää” on opettajan työssä hyvin käyttökelpoinen virke. Sitä voi käyttää silloin, kun oppilaan vastaus herättää itsessä tunteita ja tarvitsee aikaa luodakseen rakentavan fiiliksen itselleen. Tai silloin, kun ei yhtään tiedä mitä sanoisi. Mistä lähteä kerimään ...